Bali - Kuta Beach

Lennettiin Siem Reapista Indonesiaan Balin saarelle Denpasarin kaupunkiin. Lentokentällä oli ns. matkatoimistoja jotka välittävät hotellihuoneita, joten mentiin yhteen sellaiseen ja päätettiin katsoa mitä ne tarjoaa. Tarkoitus oli mennä läntiselle rannalle, eli akselille Kuta-Legian-Seminyak (joka on kuuluisa lainelauta-kulttuuristaan), mutta koska alue (erityisesti Kuta Beach) on kuuluisa myös 24/7 bilepaikkana, halusimme varmistaa majoituksen paikasta, jossa pystyisi nukkumaan ilman korvatulppia. Yllätyimme siitä, että majoitus Balilla on aika kallista, ellei halua nukkua pienessä tunkkaisessa tuulettimella varustetussa huoneessa, joita saa alle 10$:lla. Jouduimme pulittamaan lähes 40$ huoneesta, joka sekin osoittautui varmaan 50-vuotta vanhaksi, jossa oli todella huono patja ja jossa Janne kärsi yöllä homeen aiheuttamista hengitysvaikeuksista. Aamulla oli selvää, että vaihdamme paikkaa.

Joka aamu kaikkien kauppojen, ravintoloiden, hotellien ja asuntojen eteen ja oviaukkoihin laitetaan kukkia hindu-jumalille.















Kierreltiin, käveltiin ja tutustuttiin alueeseen. Iltapäivällä tuli kaatosade ja kun pidettiin sadetta jonkun katoksen alla niin huomasin vastapäätä kivannäköisen hotellin ja kävin sateen päätyttyä kysymässä huonetta ja hintaa. Saatiin samalla hintaa huone ja se vaikuttikin tosi kivalta. Oma terassi avautui suoraan isolle altaalle. Tämäkin oli kymmeniä vuosia vanha, mutta kaikki näiden rantojen alueella olevat rakennukset ovat. Tuntuu että mitään ei ole uusittu. Kaikki mitä joskus aikanaan on rakennettu, on paikalla edelleen. Ja ennenkaikkea majoituksessa tämä tuntuu todella pahalta. Vaikka piha ja allasalue näyttäisi kuinka kivalta, on lähes 100% varmaa, että itse huone, tai viimeistään kylpyhuone, on varsinainen murju. Itse alue koostuu kapeista ja vielä kapeammista kujista, jotka pursuavat turistikrääsäkauppoja, matkamuistomyymälöitä, baareja, ravintoloita ja edullista (ei minkään tasoista) majoitusta. Turistit liikkuvat jalan, tai vuokraamillaan mopoilla, ja varmaan kolmasosalla on mukana lainelauta.














Toinen yö meni ensimmäistä huonommin, jo illalla oli selvää, että huoneessa ja kylpyhuoneessa oli todella paha homevaurio. Kurkku tuli kipeäksi ja hengitysvaikeudet olivat todella pahat molemmilla. Ovi auki ja tuuletin täysillä jotenkin selvittiin yön yli, tosin herättiin jo kuudelta, ja ei muuta kun kamat kassiin ja taas hotellin vaihtoon. Todella rasittavaa, mutta näissä maissa on oppinut, että tuollaisesta tai paljon muustakaan on turha mennä valittamaan ja vaatimaan hyvitystä. Kielimuuri ja erilaiset tottumukset riittävät siihen, että asiaa ei saa kuitenkaan selvitettyä. Naapurista löytyi onneksi paikka joka maksoi muutaman taalan enemmän, mutta näytti jo selvästi nykyaikaiselta ja oli varustettu kivalla pienellä allasalueella. Korvatulppia tosin tarvittiin, mutta muuten olimme täysin tyytyväisiä majoitukseen.

Toisena päivänä varattiin pikaveneliput Gili Trawanganille. Gili-saaret ovat kolme todella pientä saarta Balin vieressä sijaitsevan Lombokin läheisyydessä. Trawangan on saarista suurin, ja sen pyöräilee tai juoksee tunnissa ympäri. Saarilla ei ole autoja eikä mopoja, vain hevoskärryjä ja vuokrattavia polkupyöriä. Rento tunnelma, valkoinen hiekka ja hiljaisuus, se vetää puoleensa. Yksi Phuketin työkavereista suositteli Gili saaria, joten päätettiin ottaa se mukaan matkasuunnitelmaan. Balilla kävin muutaman kerran hierronnassa, kun se on täällä vielä halvempaa kun Thaimaassa. Täytyy kyllä sanoa, että Thaimaassa hieronta on kuitenkin paljon parempi. Ihmisten ystävällisyys ja aito kiinnostus ylittää Thaimaankin. Kaikki kysyvät nimeä (ja muistavat sen seuraavalla kerralla) ja haluavat kätellä ja kysellä mistä olet kotoisin, mistä saavuit Balille ja minne aiot jatkaa. Vastaanotto on todella lämmin.

Kuta Beach














Johtuneeko siitä, että olemme jo nähneet useita paikkoja vai siitä, että olemme viettäneet 5kk Phuketissa, jossa on kaikkea mahdollista turistitarjontaa, mutta tuntui että Bali ei tarjonnut meille mitään. Se oli lähinnä pettymys; homeisia ikivanhoja hotelleja, liikaa turisteja, liikaa kaupustelijoita ja aivan ylimainostettu mustahiekkainen ranta, jossa ajelehti roskia ja kuolleita kaloja. Tuo pettymys muuttui ilontunteeksi vasta, kun kolmantena päivänä päätimme ottaa paikalliselta beachboylta lainelautaopastusta! Bali on täynnä kalliita surffikouluja, mutta samat opit saa puoleen hintaan paikalliselta ”surffimaisterilta”, ja niitä riittää. Pojat tulevat tarjoamaan palvelujaan heti kun uusia valkonaamoja saapuu rannalle. He puhuvat hyvää englantia, ja ovat todella ystävällisiä, eivätkä tyrkytä liikaa, vaan uskovat kyllä heti jos kiinnostusta surffaukseen ei ole. Maksettiin siis kahden tunnin koulusta ja laudoista yhteensä 30$. Aivan mieletön kokemus! Päästiin molemmat hetimmiten seisomaan laudalle ja ajeltiin jo ekan tunnin aikana pitkät matkat. Taitaa olla molempien uusi suosikkilaji:) Opettajakundi otti meistä rannalla valokuvia, kun toisen tunnin aikana pyydystettiin aaltoja jo itsekseen. Ei varmasti jää viimeiseksi kerraksi kun harrastetaan lainelautailua.

Aloittelijan laudat ovat pitkiä ja niissä on hyvä pito.















Neljäntenä aamuna lähdettiinkin sitten klo 6.30 kohti Gili Trawangania ilman sen suurempaa aikataulua. Kone Balilta Singaporeen lähtee 6.5. Ajateltiin kuitenkin, että taidetaan tulla vielä Balille muutamaksi päiväksi surffamaan ennen Singaporen lentoa.

Siem Reap

Saavuttiin Siem Reapiin illalla ja vastassa oli bussilipun myyneen miehen kaveri tuktukilla valmiina viemään meitä etsimään sopiva hotelli. Käytiin katsomassa muutamaa ja päädyttiin sitten vaan yhteen joka oli sopivan lähellä keskustaa. Siem Reap on pieni kaupunki (n. 160 000 asukasta), joka on oikeastaan olemassa vaan Angkorin temppeleiden takia. Siem Reap on tukikohta, josta käsin temppeleitä käydään ihailemassa. Matkaa mm. Angkor Watille (Angkorin suurin yksittäinen temppeli ja edelleen maailman suurin uskonnollinen rakennus) on vain n. 4km. Kaupunki on suppea ja muutamalla pubikadulla sijaitsee suurin osa kivoista ja edullisista ravintoloista ja baareista. Lisäksi kaupungissa on useita eri toreja, joilta voi ostaa matkamuistoja, tuliaisia ja paikallisia käsitöitä.

Ensimmäisenä aamuna kävin kuskin kanssa hieman kiertelemässä ja löysinkin saman hintaisen (30$) hotellin paremmalta sijainnilta. Lisäksi tämä oli todella siisti ja viimeisen päälle tehty ja todella hiljainen (vrt. ensimmäisen yön hotelli oli todella vanha ja nuhjuinen). Paikkaa johti jopa hieman pelottava kiinalainen mies. Itsekin huomattiin, että kuiskailimme kaikissa julkisissa tiloissa kuten hotellin käytävillä, jotenkin koko rakennus henki hiljaisuutta ja äärimmäistä kuria (tämän huomasi kyllä myös henkilökunnan aktiivisuudesta ja ystävällisyydestä). Viihdyimme paikassa loistavasti ja nautimme takapihan uima-altaasta aina iltapäivisin. Viereisen talon pihalla olikin hieman erilainen allas. Se oli täynnä (useita kymmeniä) krokotiilejä. Hotellin työntekijä kertoi niiden olevan siellä nahan takia. Siem Reap on täynnä kauppoja, jotka myyvät krotiilinnahkatuotteita. Täällä päin maailmaa se on vielä laillista.

Krokotiilit viereisellä takapihalla.

Ostimme kolmen päivän passit temppeleille (60$/hlö) koska tiesimme, että päivä ei riittäisi ja kahden päivän lippuja ei myydä. Tuktukin saa käyttöön päiväksi 15$:lla ja kuskit tietävät kaikki paikat ja auttavat reitin ja nähtävien temppeleiden valinnassa. Ensimmäisenä päivänä tutustuimme Angkor Watiin ja Angkor Thomin kaupunkiin sekä muutamaan muuhun yksittäiseen temppeliin. Toisena päivänä kiertelimme vähemmän nimekkäitä yksittäisiä temppeleitä Pilvetön taivas, lämpötila varjossa n.+35 ja kova kosteus = viidessä minuutissa läpimärät vaatteet ja jatkuvasti valuva hiki. Olosuhteet tekevät temppeleillä käynnistä todella rankkaa. Vettä menee useita litroja ja sadat portaat ja pitkät kävelymatkat varsinkin Watilla ja Thomin kaupungissa kannattaa huomioida. Tottunut tosin pärjää varvassandaaleilla varsin mainiosti:) Maailman kahdeksas ihme on siis nähty, ja täytyy sanoa, että erittäin vaikuttava kokemus. On vaikea uskoa, että tuhat vuotta sitten on kyetty rakentamaan noin isoja rakennuksia ja kokonaisuuksia ilman koneita ja muita apuvälineitä. Kaikki kaiverrukset ja yksityiskohdat saavat miettimään kuinka monta miestyövuotta kuhunkin temppeliin on aikanaan uhrattu.

Terasse of the Leper King.


































Angkor Thomin sisäänkäynti.






























Kerjäläislapsia, jotka asuvat Angkor Thomin alueella.














Kerjäläispoika myymässä piraattikirjoja, niin kuin moni muukin.



















Käsintehtyä taidetta myynnissä temppelialueella.














Terasse of the Elephants.













Bayon oli temppeleistä meidän molempien suosikki. Paljon upeita yksityiskohtia.















Bayon on kuuluisa monista naamoistaan, joita on jokaisen tornin joka sivulla.



















Useissa temppeleissä oli käytäviä, jotka avautuivat ulos useista oviaukoista.




















Ta Phrom on jätetty lähes alkuperäiseen kuntoonsa. Massiiviset puut ovat hajoittaneet temppelin rakenteita aikojen saatossa.



















Paikalliset uskovat, että tämän temppelin rakennustyöt jäivät aikoinaan kesken, koska siihen iski salama.














Angkor Wat.















Angkor Watin upeita yksityiskohtia.

















































Kyltti temppelialueen vessassa. Paikallisilla kun ei ole pönttöjä niin tuppaavat käymään kyykyllä myös oikealla pöntöllä.

Phnom Penh

Oltiin välissä taas kaksi yötä Saigonissa (eri hotellissa, taas löytyi ihan hyvä ja edullinen hotelli) ja sitten jatkettiin Kambodzaan Phom Penhniin. Päätettiin ottaa bussi, koska Mekong Deltan (joki) kautta tehtävät matkat olisivat olleet suurimmaksi osaksi myöskin bussissa istumista ja hinta paljon arvokkaampi. Maksettiin 9US$ kuuden tunnin matkasta bussilla, jossa oli ihan ok tilat. Kaikki muut kyydissä olijat olivat paikallisia ja lähes koko matkan piti siten kuunnella bussin tv:stä paikallisia karaoke-videoita ja komediashowta kovalla äänellä. Aasialaiset ovat todellakin kovaäänistä kansaa, eivätkä välitä mistään metelistä.

Rajan ylitys sujui kivuttomasti ja 25US$:lla sai kuukauden viisumin. Matkasimme halki köyhän maaseudun, tuntuu että täällä on vielä köyhempää kuin Vietnamissa. Matka kesti (vain) luvatun kuusi tuntia ja perillä Phnom Penhnissä oli taas ystävällisiä tuktuk-kuskeja vastassa tarjoamassa guesthouse-majoitusta 20$/yö. Päätettiin katsastaa paikka, mutta sitä ennen piti nostaa paikallista valuuttaa. Kuinka ollakkaan automaatti antaa vain US dollareita! Täällä käytetään kahta rahaa, paikallista rieliä ja US dollareita, rintarinnan. Kaikki hinnat ilmoitetaan dollareina, mutta maksaa voi kummalla valuutalla vain. Lomapakossa on siis jatkuvastai kahta valuuttaa.

Menimme tuktuk-kuskin suosittelemaan majoitusvaihtoehtoon ja se olikin hyvällä paikalla, eli aivan rantakadun tuntumassa, missä kaikki ravintolat ja baarit sijaitsevat. Käytännössä kaikki elämä tapahtuu tällä ranta-alueella. Phnom Penh on Kampodzan pääkaupnki, jossa asuu 1,5miljoonaa ihmistä, mutta se on todella köyhä, ja osittain aika alkeellinen. Jokirannassa voi tuntea olevansa lähempänä länsimaista kulttuuria, joskin paljasjalkaiset paikalliset lapset tosin kerjäävät rahaa ja yrittävät kaupata piraattikirjoja ja levyjä. Kerjääminen on ilmeisemmin täällä tavanomaista, toisin kuin Thaimaassa tai Vietnamissa, jossa emme törmänneet siihen laisinkaan.

Hyvää uutta vuotta muuten! Täällä juhlitaan lähes viikon mittaista Khmerien uutta vuotta, joten suurin osa kaupoista ja palveluista on kiinni. Kaikki turistiravintolat ja muutamat muutkin ovat toki auki, joten juhlinta ei sinänsää meitä haittaa.

Meillä oli tarkoitus olla PP:ssa vain kaksi yötä ja yksi päivä, joten päätimme käyttää ajan tehokkaasti. Heti aamulla lähdimme katsomaan paikallisia nähtävyyksiä. Phnom Penhnin historia on synkkä ja juontaa juurensa Pol Potin hallinnon ajalta, jolloin Punaiset Khmerit halusivat muokata ja aivopestä kambodzalaisista kansan, joka kyseenalaistamatta tekisi kuten heidän johtajansa käskee. Yrittäessään päästä tähän päämäärään Pol Potin joukot vangitsivat, kiduttivat ja tappoivat yli 17000 miestä, naista ja lasta. Kävimme Tuol Sleng-museossa, joka tunnettiin 70-luvulla nimellä S-21. Se oli entisestä koulusta tehty vankila ja koko maan kamalin kidutuspaikka, joka vaati pahimmillaan 100 vangin hengen päivässä. Todella masentava paikka, vaikea kuvitella niitä hirveyksiä mitä noiden seinien sisällä on tapahtunut yli 30 vuotta sitten. Valokuvat uhreista ovat niin pahoja, ettei niitä tee mieli katsoa.

S-21 eli Tuol Sleung Museum.
















Entinen vankila koostui kolmesta koulurakennuksesta, jonka yhden alakerta oli täynnä tällaisia sellejä.

















Yhdessä rakennuksessa oli tiilisellejä. Yksi selli oli noin puoli metriä leveä ja vajaa apri metriä pitkä. Lattiassa kiinni oli rauta ketjut joilla vanki oli sidottu selliin.
















Vastaavanlaisia sellejä kuin edellisessä, mutta puuseinillä ja ovilla.
















Kuvia S-21 uhreista. Muutoin alastomina olleet vangit puettiin kuvia varten. Vastaavia tauluja oli kymmeniä.

















Ne, jotka selviytyivät elossa S-21:n kauheuksista, joutuivat kohtaamaan kohtalonsa Choeung Ekin Killing Fieldsillä. 1980 alueelta löytyi 129 joukkohautaa. Nyt paikalla on muistomerkki, jonka sisällä on nähtävillä yli 9000 ihmisen kalloa muistuttamassa alueen kauheuksista. Joukkohaudat näkyvät maassa isoina kuoppina ja muutamissa paikoissa on nähtävillä ihmisen luita. Sateiden jäljiltä maasta nousee edelleen esiin kamalan kohtalon kokeneiden vaatteita. Täytyy sanoa, että aamupäivä veti aika hiljaiseksi.

Killing Fieldsin joukkohautoja.
















Pagoda, jolla kunnioitetaan uhrien muistoja sisältää yli 9000 ihmisen pääkalloa.





















Näkymä Pagodasta.





















Ihmisen luita.

Iltapäivällä suuntasimme vielä kansallismuseoon, mutta sen jälkeen alkoi olla päivän kulttuurikiintiö täynnä joten vietimme illan vain rentoutuen ja päätimme jättää kuninkaallisen palatsin ja hopea pagodan kokonaan käymättä (esim. Bangkokissa on vastaavia paljon suuremmassa mittakaavassa). Olimme ajatelleet jatkaa matkaa Siem Reapiin (kaupunki Angkorin temppeleiden lähellä) veneellä, mutta saimmekin kuulla että Mekong Deltan vesi oli liian matalalla, ja veneet kulkisivat jälleen vasta sadekauden, eli muutaman kuukauden kuluttua. Eli taas oli bussimatka tiedossa. Ostettiin 8$ liput kunnolliseen bussiin ja aamulla mentiin sitten ajoissa bussiasemalle odottamaan. Paikalla oli vain maalta tulleita köyhiä paikallisia ja kun bussi vihdoin saapui, oli se jotain aivan muuta kun mitä meille oli luvattu. Bussi oli ylimyyty varmaan ainakin 10-20 paikalla ja se oli muutenkin niin järkyttävässä kunnossa, että päätimme jättää tuon kyydin väliin ja etsiä uusi vaihtoehto. Sen verran kokemusta busseistakin täällä on, että mukavastikin voi matkustaa, ja taas oli kyseessä kuuden tunnin matka. Saimme siis liput oikeasti kunnolliseen ja tilavaan bussiin ja koska se lähti vasta iltapäivällä, lähdin minä kuitenkin vielä katsastamaan palatsin ja pagodan.

Matka kunnon bussissa sujui hyvin. Taas mentiin halki maaseutujen ja pienten kylien. Matkan loppupuolella tuli niin kova myrsky ja sade, että näkyvyys hävisi lähes täysin. Bussi körötteli hiljaa ja vastaantuelvien kaistalla rekka oli kaatunut liian suuressa riisilastissa. Myrskyä kesti ehkä vartin verran ja sitten paistoi taas aurinko. Täällä kyllä kelit vaihtuu äkkiä.

National Museum.

















Kuvia kuninkaallisen palatsin alueelta, joka on edelleenkin Kambodzan kuninkaan virallinen asuinpaikka.























































Tuoli, jolla norsu on kuljettanut kuningasta kruunajaisseremoniaan.

Mui Ne

Bussimatka Saigonista kesti kaikkiaan n. 6 tuntia ja perillä bussi jätti meidät vaan pääkadun varteen. Vastassa oli paikallisia mopotaksimiehiä valmiina viemään meidät suosittelemiinsa kohteisiin. Yhteistä kieltä ei juuri löytynyt, mutta heillä oli muutaman hotellin käyntikortit mukanaan ja se saatiin selville, että majoituksen hinta noissa paikoissa olisi 15$ yö (Vietnamissa monet hinnat ilmoitetaan US dollareina ja se tuntuu olevan myös käypää valuuttaa täällä). Koska näiden kavereiden kielitaito oli hyvin rajoittunut, ei ollut ihme ettei saatu selville missä mahdollisesti etukäteen katsomamme majoitus olisi ollut. Otettiin sitten vaan pitkän matkan jälkeen väsyneinä mopotaksi mieheen (ja naiseen:)) ja eikun matkaan. Kuski kaivoi toisen kypärän satulan alta ja trolli nostettiin siihen hänen jalkojensa väliin ja itse sitten reppu selässä kyytiin. Sitten ajettiin muutaman km:n matka heidän suosittelemaansa hotelliin, jonka käyntikortissa koreili ihana turkoosi uima-allas kaislavarjoilla. Käytiin hyväksymässä huone (joka tosin oli hyvin vaatimaton, mutta sai kelvata) ja suunnattiin iltapäiväksi vielä altaalle polskimaan.
Hotelli Hai Yen, ensimmäinen majapaikka Muinessa.

Vietnamilainen kahvi on usein niin vahvaa, että se on laitonta useissa muissa maissa. Kuten Thaimaassa, myös täällä kahvi juodaan usein kylmänä - Ice Coffee - kuuma kahvi täytyy muistaa pyytää erikseen. Kuvassa näkyy miten vietnamilainen kuuma kahvi usein tarjoillaan; suodatin lasin päällä ja kuuma vesi erikseen. Kylmä kahvi puolestaan valmistetaan niin, että kaadetaan suodatettu kahvi suoraan lasiin, joka on täynnä jääpaloja. On muuten hyvää!

Päätimme ensimmäisen yön jälkeen etsiä mukavamman hotellin. Ensimmäinen oli aika täynnä reppumatkailijoita, ja allasalue oli suhteessa pieni, joten sinne ei olisi juuri mahtunut lekottelemaan ja uimaan. Myös huoneessa oli toivomisen varaa, koska aioimme olla MuiNessa vielä neljä yötä. Vuokrasimme vastapäisestä kaupasta mopon päiväksi (8$) ja lähdimme tutkimaan ympäristöä.Ajoimme pois turistialueelta itse kalastajakylään, haju oli paikoittain aivan hirveä, mutta oli hienoa päästä taas näkemään vielä enemmän paikallista elämää. Takaisin resorttialueella kiertelimme kyselemässä hintoja ja katselemassa eri majoitusvaihtoehtoja ja päädyimme aika lähelle ensimmäistä paikkaa. Tien Phat hotelli oli vanha ja kulunut, mutta huoneet olivat isoja (2 isoa sänkyä) ja kylppäri oli siisti ja iso. Oma parveke altaalle ja merelle oli plussaa. Otimme hotellin hintaan 30$ yö ja muutamaa muuta lukuunottamatta olimme lähes ainoat koko paikassa. Isolla allasalueella ei ollut tungosta, vaan saatiin rauhassa lueskella, ottaa aurinkoa ja polskia.

Hotelli Tien Phatin allasalue.

Näköala suoraan merelle, tässä voi jo nautiskella elämästä!

Paikalliset naiset valmistivat allasalueella hotellissa majoittuville venäläisnaisille mittatilauksena helminauhoja. Kuten Phuketissa, myös täällä on hurjan paljon ja edullisesti helmikoruja tarjolla.

Mies poimimassa simpukoita rannassa aivan hotellin edessä.

Kalastajat rantautumassa työ-yön jälkeen, kuva otettu hotellin altaalta.

Kolmas päivä meni altaalla makoille ja neljäntenä päivänä vuokrasimme taas mopon ja lähdimme katsomaan paikan ainoita nähtävyyksiä, eli hiekkadyynejä. Noin 5km:n päässä MuiNesta sijaitsevat punaiset hiekkadyynit ja siitä vielä 20km eteenpäin niin saavutaan valkoisille dyyneille. Ajoimme siis ensin punaisille dyyneille ja tingimme paikallisilta lapsilta kaksi liukuria vuokralle hintaan n. 4€. Kolme lasta ja vanha mummo lähtivät sitten näyttämään meille miten hiekalla kuuluu mäkeä laskea. Kiipesimme dyynejä kunnes saavuimme tarpeeksi jyrkälle kohdalle ja sitten paikallisten avustukselle laskimme vuorotellen omilla liukureilla alas dyynin rinnettä. Aika erikoinen kokemus täytyy myöntää, ja joka paikka oli aivan täynnä hiekkaa tuon aamun jälkeen. Toinen pikkupojista otti meistä valokuvia ja yritti toki kerjätä reissun päätteeksi lisää rahaa palveluksistaan. 11-vuotias tyttö, joka oli mukana, puhui yllättävän hyvää englantia ja kysinkin, että oppiiko hän sitä koulussa. Hän selitti minulle selkeästi, että ei, hän ei käy koulua koska ei ole rahaa. Tarvitaan paljon rahaa että on varaa käydä koulua. No money no school – hän sanoi. Hän kertoi opiskelevansa vain englantia. Missä, se jäi epäselväksi. Varmaan suurin osa paikallisista lapsista, varsinkin maalla asuvista, samoin kuin Thaimaassakin, ei käy koulua, koska perheillä ei ole siihen varaa. Ei ole siis ihme, ettei heillä ole käsitystä maantiedosta, matematiikasta tai paljon muustakaan. Kaupoissa, ravintoloissa ja hotelleissa ei ole kassakoneita (lukuunottamatta muutamia poikkeuksia ja kansainvälisiä ketjuja), hinnat näytetään aina laskimella (johtunee siitä etteivät osaa riittävästi englantia kertoakseen niitä) ja pienimmätkin vähennyslaskut, esim. vaihtorahan määrä, lasketaan aina laskimella. Jos haluaa ostoksesta kuitin, on se lähes poikkeuksetta käsin kirjoitettu ja paikallisella kielellä.

Red Sand Dunes, punaiset dyynit.

White Sand Dunes, valkoiset dyynit.

Haustausmaa, matkalla dyyneille.

Muinen herkkua ovat luonnollisesti merenelävät. Kokki paistaa simpukoita ja rapuja ja kaloja. Itse otin grillattua hummeria 16€/kg, uskoisin tuon olevan aika edullinen hinta.

Rantaravintolan vaatimaton keittiö rannan tuntumassa.














Mui Ne on siis pieni, ja todella köyhä kalastajakylä. Noin 30km mittaisellä pätkällä rantaviivaa on eritasoisia majoitusvaihtoehtoja aivan edullisista reppumatkailijoille suunnatuista vaihtoehdoista aina neljän tähden resortteihin. Suuri osa hotelleista sijaitsee rantakadun ja rannan välisellä alueella, joten mahdollinen allasalue on useimmiten vain muutaman metrin päässä merestä. Tämä luo upean tunnelman ja näkymät allasalueilta ovat monesti mahtavat.

Paikallisten koyhää asutusta kalastajakylän ulkopuolella.

Kalastajakylä, haju oli paikoittain tosi kamala.

Muinessa kalastajat käyttävät myös tällaisia erikoiskalastukseen käytettäviä veneitä.

Maisema kalastajakylässä.

Tämä perhe myi iltaisin kadulla kalastamiaan isoja kotiloita. Kuvan ottamisen jälkeen mies halusi kätellä meitä moneen otteeseen ja vaikutti tosi otetulta ja jutteli kovasti, vaikka mitään ei ymmärrettykään.

Liikenne on vähäistä, mutta täälläkin tööttäillään jatkuvasti. Turisteja on vähän, suurin osa (lähes kaikki!) venäläisiä, mikä yllätti meidät täysin. Mahdetaanko Venäjältä jo tehdä MuiNeen seuramatkoja, vai voivatko kaikki nuo kymmenet ja kymmenet venäläiset, joita me näimme, olla omatoimimatkailijoita? Monissa ravintoloissa on ruokalistat venäjäksi ja useita kylttejä on käännetty venäjäksi. Suomalaisiin ja muihin pohjoismaalaisiin emme törmänneet, muutamat muut turistit tuntuivat olevan jenkkejä tai ausseja.

Tigibaari Pogo hotelliemme välissä. Käytiin Pogossa kuuntelemassa livemusiikkia yhtenä iltana, kiva paikka.

Pogo on koristeltu värikkäin maalauksin. Baari on mainittu myös Lonely Planetissa.

Maaperä täällä on lähes täysin hiekkaa ja ilmasto tosiaan kuivempi kuin Thaimaassa. Kevään ensimmäinen sade sattui meidän täällä ollessamme. Istuttiin jalkahieronnassa, kun alkoi sataa kaatamalla ja paikan omistajan veli kertoi meille kyseessä olevan kevään ensimmäinen sade. Sadekausi siis alkaa täälläkin pikkuhiljaa. MuiNe on myös kuuluisa leijan lennätyksestä sekä purjesurffauksesta. Me emme nähneet ko. aktiviteetteja ennen kuin tänään, kun olemme jo lähteneet pois. Tänään oli tarpeeksi kova tuuli harrastuksille.

Hiekkaperäistä maastoa. Kuva otettu matkalla dyyneille, taustalla näkyy Muine.

Leijakoulu Muinen rannalla.

Mikä meitä yllätti ehkä eniten, oli koko paikan ja sen ympäristön likaisuus. Roskia on aivan joka paikassa, mitään järjestettyä jätteidenkeräys-systeemiä ei selvästikään ole. On selvää että Vietnam on kehitysmaa siinä missä Thaimaakin, mutta täällä likaisuus ja roskien määrä tuntuu tosi hurjalta. Kaunis maaseutu, ja ennen kaikkea meri ja rannat ovat pilalla roskaamisen takia. Emme käyneet kertaakaan meressä uimassa, ei oikein tehnyt mieli kun rannat olivat täynnä kaikenlaista jätettä ja roskaa.

Paikalliset lapset koulumatkalla.

Kaikenkaikkiaan MuiNe oli tosi kiva paikka nähdä, ja etenkin paikka jossa voi ja täytyy tosiaankin vain rentoutua. Muuta tekemistä kun ei juurikaan ole. Kannattaa ehdottomasti valita sellainen majoitus, jossa on viihtyisä uima-allasalue, koska siellä todennäköisesti viettää suurimman osan ajastaan.

Jääpalat mopon kyydissä menossa johonkin ravintolaan, ja sieltä pienempinä paloina jonkun juomaan.

Tämä paikallinen perhe istui joka ilta ulkona, kadun vieressä maassa, pelaamassa jotain peliä. Hauskaa näytti ja kuului olevan.

Kun kirjoitan tätä niin me istutaan jo junassa matkalla takaisin Saigoniin. Laitan taas kirjoituksen nettiin, sitten kun päästään perille. Tämä juna on varmaan jostain 60-luvulta, mutta sentään on pehmeät penkit ja ilmastointi. Otettiin MuiNesta taksi läheiseen Phan Thietin kaupunkiin (n. 15km päässä) ja sieltä noustiin junaan. Noin viiden tunnin junamatka maksoi hieman yli kolme euroa per hlö, päätettiin matkustaa vaihtelun vuoksi näin takaisinpäin. Muutama muu länsimaalainen täällä näkyy, mutta suurin osa matkustajista on paikallisia. Lapset pitävät kovaa meteliä, lienevätkö ensimmäistä kertaa junassa... Monilla paikallisilla oli mopokypärät päässä kun tulivat sisään junaan, joten oletan, että mopot on myös mukana erillisessä tavaravaunussa. Tähän asti matka on sujunut hyvin, muutaman kerran on seisottu pidemmän aikaa ja odotettu mm. vastaantulevaa junaa. Janne kävi äsken vessassa ja kertoi että siellä on vaan reikä lattiassa, se kokemus on mulla vielä edessä:)

Juna Phan Thietistä Saigoniin.